Jokainen tarvitsee juuret

Tasavallan presidentti Sauli Niinistö on toistuvasti kiinnittänyt huomiota tavallisen arjen, harrastusten ja luotettavien aikuisten merkitykseen lasten ja nuorten elämässä. Juurettomuuteen ja syrjäytymiseen kiinnittyneitä tutkimushankkeita onkin virinnyt ilahduttavasti eri puolilla Suomea. Samalla itse juurtuneisuuden ilmiö on jäänyt lähes kokonaan huomiota vaille.

Kotiseutu kokemuksellisena ilmiönä

Juurtuneisuutta on mielekästä tarkastella kokemuksellisuuden ja kotiseudun käsitteiden avulla. Jokaiselle ihmiselle muodostuu käsitys omasta kotoisuuden piiristä: niistä paikosta, asioista, ihmisistä ja puuhista, joiden parissa voi olla oma itsensä ja tuntea olevansa kotonaan. Elämä ei ole kohdallaan, jos koko ajan pitää teeskennellä tai olla varuillaan. Kokemuksellinen kotiseutu on koko elämänhistorian ajan rakentuva ja muuttuva kokonaisuus.

Joskus ihmiset pitävät heikkona tai rikkinäisenä sellaista elämäntarinaa, jota rytmittävät monet muutot ja asunnonvaihdot jo lapsuuden aikana. Se voi kuitenkin synnyttää rikkaan kotiseutusuhteen. Kotiseutu on hyvin moniulotteinen ilmiö. Siinä on paljon juurtumispintaa ja monenlaista multaa. Yksittäisten asuntojen ja kotien vaihtuessa kotiseudun kulmakiviksi voivat muodostua luonto, ihmissuhteet, harrastukset, taiteet ja kulttuuri. Ihminen voi olla kotonaan monenlaisten asioiden parissa.

Kotiseudun muodostuminen ja kotiseututietoisuuden kasvu voidaan ymmärtää henkilökohtaisen historia- ja aluetietoisuuden kehittymiseksi. Kotiseutukuva rakentuu omissa kokemuksissa ja täydentyy muilta ihmisiltä, koulusta, kirjoista ja tiedotusvälineistä saadulla tiedolla sekä itse aktiivisesti tutkimalla. Tietoisuuden kehittyessä oma kotiseutukuva on yhä enemmän aktiivisen ajattelun tulos: kotiseutua ei enää oteta annettuna. Ihminen ymmärtää, että hänen kokemuksensa kuulumisesta erilaisiin asioihin ja paikkoihin on monimutkainen ja keskenään ristiriitaistenkin sisältöjen koonnos.

Yksilön koetun elämänlaadun ja hyvinvoinnin näkökulmasta kotiseutusuhteen ja kotiseututietoisuuden kehittyminen reflektiiviselle tasolle on merkittävä osa kuulumisen ja juurtumisen kokonaisuutta. Hyvinvoiva ihminen tarvitsee kokemuksia siitä, että minä kuulun tänne ja nämä asiat kuuluvat minulle.

Nuorten ja aikuisten, tiedotusvälineiden ja sosiaalisen median paine voi puhua kotiseudun happamaksi. Synnyinpaikalleen jääneet saatetaan leimata tai he voivat leimautua itse luusereiksi. On syytä korostaa, että synnyinpaikkakunta, kulloinenkin asuinpaikka ja kotiseutu eivät ole sama asia, vaikka nämä yksilön kokemusmaailmassa voivat limittyä tiukasti yhteen. Kotiseutusuhteen vahvistuminen ja kotiseututietoisuuden rakentuminen jo nuorella iällä luo pohjan sille, että ihminen pystyy tuntemaan olonsa kotoisaksi ja turvatuksi ja on kiinnostunut toimimaan kotiseutujensa hyväksi riippumatta kulloisestakin asuinpaikastaan ja kotiseutujensa kokonaisuudessa tapahtuneista muutoksista.

Myönteiset kokemukset, kuten esimerkiksi se, että lapset ja nuoret on huomioitu ja he ovat saaneet osallistua asuin- ja elinympäristöään koskeviin asioihin, ovat arvaamattoman tärkeitä myös maaseutualueiden näkökulmasta. Nämä kokemukset saattavat osoittautua ratkaiseviksi esimerkiksi valittaessa asuinpaikkaa ja lisätä todennäköisyyttä jäädä tai palata maaseudulle myöhemmällä iällä.

Lasten ja nuorten oikeus omiin kotoisuuden kokemuksiin

Kotiseutu palasi käsitteenä perusopetuksen opetussuunnitelmiin vuonna 2014 kymmenien vuosien tauon jälkeen. Ihmisiä yhdistävän ja juurruttavan sisältönsä vuoksi kotiseutu onkin erinomainen kasvatuksellinen käsite. Se suuntaa huomion samanaikaisesti siihen kotoisuuden piiriin, jolla on arvoa omana ja henkilökohtaisena sekä siihen, joka on yhteinen ja ylisukupolvinen.

Perinteisesti kotiseutuopetuksessa on keskitytty paikallisuuteen ja alueellisuuteen esimerkiksi paikallishistorian välinein. Tällainen kotiseutukasvatus tukee alueellisen kotiseututietoisuuden vahvistumista ja juurtumista paikkaan. Sen lisäksi koulun tulee tarjota myös yleistä, henkilökohtaisen kotiseutusuhteen rakentumista tukevia sisältöjä. Nämä kaksi tasoa on tavoitettava opetuksessa tasapainoisesti. Monen lapsen ja nuoren kotiseutu on rakentunut useisiin heille merkityksellisiin paikkoihin ja monipaikkaisuus on monille kotiseudun olennainen piirre. Merkitykselliset paikat voivat olla myös virtuaalisia. Näiden kokemusten huomioon ottaminen on tasa-arvoisen kotiseutukasvatuksen keskeinen ohjenuora.

Oppilaan omaa kotiseutukokemusta tukevan kasvatuksen merkitys on erityisen tärkeä silloin, kun hänen kotoisuutensa alue on erilainen kuin useimmilla muilla oppilailla. Varhaiskasvatus ja koulu voivat antaa välineitä oman, rikkaan kotiseutusuhteen muodostamiseen luonnollisesti ja tasavertaisesti riippumatta siitä, millaisia juuria kasvatuksella ravitaan. Opetuksen tarkoituksena ei ole arvioida tai arvottaa oppilaiden erilaisia kotiseutuja keskenään.

Jokaisella on oikeus kotoisuuden kokemuksiin, ja jokaisen kotoisuuden kokemukset ovat yhtä tärkeitä. Jokainen tarvitsee välineitä oman kotiseutukokemuksensa käsittelyyn ja kehittämiseen sekä toimivan kotiseutusuhteen rakentamiseen. Siksi kotiseutukasvatukselle on tulevaisuudessa jopa entistä enemmän tarvetta.

Kirjoitus perustuu Juuret juniorille – Maaseudun lasten ja nuorten kotiseutukokemusten rakentuminen ja yhteys koettuun elämänlaatuun ja hyvinvointiin -tutkimushankkeen tuloksiin. Hanke sai rahoituksen vuoden 2019 valtakunnallisesta maaseudun tutkimus- ja kehittämishankkeiden hausta. Tutkimus perustui yhdeksässä koulussa ja kymmenen eri oppilasryhmän parissa koottuun aineistoon. Edustettuina olivat eri maaseututyypit ja kaikki luokka-asteet esikouluikäisistä yhdeksäsluokkalaisiin. 

Siirry tästä Juuret juniorille – Maaseudun lasten ja nuorten kotiseutukokemusten rakentuminen ja yhteys koettuun elämänlaatuun ja hyvinvointiin -tutkimushankkeen politiikkasuosituksiin.