Kansalaistoiminnalla on mainio tulevaisuus – mutta töitä se vaatii

Samaan aikaan etenkin kaupungeissa nostaa päätään uudenlainen yhteisöllisyys, joka nojaa pop up -tyyppiseen yhdessä tekemiseen, vapaaehtoisuuteen ja ruohonjuuritason spontaaniin toimintaan. Tutkimusten mukaan suomalaiset ovat myös innokkaita vapaaehtoistyön tekijöitä ja valmiita auttamaan apua tarvitsevia.

Onko aktiivisuus kumminkin hiipumassa?

Näiden asioiden luulisi olevan samalla janalla, mutta näin tilannetta ei kuitenkaan yhdistyksissä välttämättä tulkita. Yhdistysväki väittää entistä useammin, että toiminta on kriisissä. Väki vanhenee ja harvenee ja toimintaan sitoudutaan vain silloin kun löytyy itselle kiinnostavaa puuhaa. Kokouksiin ei tulla vastuullisten tehtävien pelossa.

Yhdistysten imago ei välttämättä olekaan ulkopuolelle jääneiden mielestä houkutteleva. Syystä tai syyttä yhdistystoimintaan liitetään usein puisevia kokouksia ja sääntöjä, ikiaikaisia jääräpäitä johtotehtävissä ja menneisyydestä kumpuavia ristiriitoja. Toki monet yhdistykset ovat luoneet omia menestystarinoitaan siinä ohessa.

Elinvoimaista yhdistystä etsimässä

Olennaista menestyneelle yhdistystoiminnalle näyttää olevan se, miten se pystyy uusiutumaan ja elämään ajassa. Yksilökeskeisessä nykyajassa toiminnan tulee olla merkityksellistä ennen muuta henkilökohtaisella tasolla. Yhteistoimintaankin ollaan valmiita, jos ollaan toteuttamassa itselle tarpeellisia arjesta kumpuavia asioita. Suuret aatteet tai keskusjärjestön määrittelemä toiminta-ajatus eivät ole vetovoimaisia vaihtuvien elämäntyylivalintojen ja identiteettien näkökulmasta.

Samoin some, pop up -toiminta, jakamistalous, joukkorahoitus, digitaalisuus ja muut vastaavat ilmiöt tulee ottaa huomioon mahdollisina uusina toimintatapoina yhdistyksessä. Ei siksi, että niitä hypetetään, vaan siksi, että ne voivat olla mielekkäitä yhdistyksen elinvoiman näkökulmasta.

Kolmannen sektorin toimijan tulee myös määritellä suhteensa kumppanuuksiin. Etenkin yhdistyksille, jotka tekevät yhteistyötä aktiivisesti muiden kanssa tai tuottavat palveluja jäsenistönsä ulkopuolelle, ne ovat olennaisia toiminnan kulmakiviä. Toisaalta yhdistyksen tulee olla sinut oman perustehtävänsä kanssa: ulkoisen paineen alla tehty päätös ryhtyä esimerkiksi palvelujen tuottajaksi hyydyttää nopeasti mielenkiinnon yhdistyksen toimintaan.

Kansalaistoiminnan menestystarinan kolme A:ta

Mielestämme elinvoimainen kansalaistoiminta määrittyy kolmen A:n kautta.

Elinvoimainen järjestö tai yhdistys omaksuu itselleen roolin ALUSTANA, joka sallii aktiiveille ihmisille vapaan liikkuvuuden itseä kiinnostavissa asioissa; ovatpa he sitten jäseniä tai ei. Toiminta-alustan ohella tällainen toimija voi toimia myös yhteisenä eduntekijänä vaikkapa avustuksia haettaessa tai kumppanuuksia solmittaessa.

ARKI näyttää olevan toinen keskeinen A. Ihmiset ovat yleensä valmiita osallistumaan itselle mielekkäisiin ja tärkeisiin toimintoihin, jotka ovat lähellä. Oma asuinympäristö, sen palvelut ja tulevaisuus kiinnostavat: montako kyläyhdistystä on esimerkiksi perustettu koulun lakkautusuhan alla?

Entistäkin olennaisemmaksi on nousemassa ARVIOINTI. Kyse on osaltaan oman toiminnan kehittämisestä ja vetovoimaisuudesta, mutta myös siitä, miten siitä kerrotaan ulkopuolisille. Päättäjät, rahoittajat ja muut sidosryhmät ovat niukkenevien resurssien aikoina yhä kiinnostuneempia toiminnan tuloksista. Mutta miten niistä tulisi kertoa? Pitääkö puhe muuttaa euroiksi ja henkilötyövuoksi? Vai olisiko nyt aika tarinoille ihmisistä ja heidän teoistaan?

Kirjoittanut Tauno Linkoranta ja Mari Brunou

Kirjoittajat vetivät Kumppanuuspäivänä kansalaistoiminnan tulevaisuutta hahmottavan työpajan ja pohtivat asiaa joka päivä omissa töissään: Linkoranta Maaseutupolitiikan neuvoston kansalaistoiminnan verkoston erityisasiantuntijana ja Varsinais-Suomen kyläasiamiehenä, Brunou Nastolan maaseutu elinvoimaiseksi -hankkeen projektipäällikkönä.