Ketkä jäävät jalkoihin, kun kaupunki jalkautuu kaupunkimaaseudulle?

Tarkastelen kuulluksi tulemista demokratian ehtona maaseudun asukkaan silmin. Asun pitäjässä, joka on kuntaliitoksen kautta liitetty osaksi erästä keskisuurta kaupunkia ja jonne jotkin kaupungin viranhaltijoista ja päättäjistä aika ajoin jalkautuvat, kuten he kaupungin tiedotteissa vierailujaan kutsuvat. Kaupungin suhdetta maaseutualueisiinsa kuvaa hyvin se, että kaupungin uudistuneessa maaseutuviestinnässä kärjeksi on nostettu, että maaseutualueet rikastuttavat kaupunkia omaleimaisella luonteellaan. Kuntaliitoksen jälkeen kylässä on monesti noustu yhdessä puolustamaan kylän palveluita, mutta useimmiten turhaan. Lähestyn aihetta käyttämällä esimerkkinä kamppailua, jota kylässämme käytiin ikäihmisille suunnatun kuntosalin säilymisestä ja paikasta. Muistini tukena käytän kaupungin toimielimien pöytäkirjoja, kaupungin maaseutuohjelmaa, erilaisia tiedotteita, lehtiartikkeleita ja paikallisten kanssa käymiäni keskusteluja.

Sattumanvaraisia vaikuttamismahdollisuuksia

Kamppailu senioreille suunnatun kuntosalin puolesta käynnistyi, kun salia käyttävät eläkeläiset kuulivat, että kuntosali saatetaan sulkea nykyistä hyvinvointialuetta edeltäneen kuntayhtymän toimitilojen muuton myötä. Kunta oli perustanut salin ennen liittymistään kaupunkiin, ja ikääntyneille turvalliset paineilmalla toimivat laitteet oli hankittu testamentin ja lahjoitusten turvin. Laitteet olivat siirtyneet kuntaliitoksen myötä ensin kaupungille, sitten hyvinvointipalveluista vastaavalle kuntayhtymälle ja nyt lopulta takaisin kaupungille, kun kuntayhtymä ilmoitti, ettei kuntosalitoiminta enää kuulu sille ja kaupunki saa laitteet halutessaan takaisin. Kun sulkemishuhuja alkoi liikkua, alueen asukkaat ja yhdistykset perustivat työryhmän, joka keräsi lähes tuhannen nimen listan kuntosalin säilyttämisen puolesta ja luovutti sen kaupunginvaltuuston puheenjohtajalle. Kylään sidoksissa olevat kaupunginvaltuutetut tekivät asiasta myös valtuustoaloitteen, joka keräsi lopulta lähes 40 allekirjoitusta, selvän enemmistön valtuutetuista. Aloitetta käsiteltiin kaupunginvaltuustossa ja siellä evästettiin, että kuntosalitoiminta jatkuu kaupungin alaisuudessa ja salille aletaan etsiä uusia tiloja.

Uusien tilojen selvittämisen sai vastuulleen kaupungin liikuntapalvelut, joka esitti, että kuntosali siirretään entisen kunnantalon valtuustosaliin, joka toimi nykyään kokous- ja juhlatilana. Asiasta päättävä lautakunta ei ollut tyytyväinen ehdotettuun sijoituspaikkaan eikä selvityksen laajuuteen ja palautti asian uudelleen valmisteltavaksi. Liikuntapalvelut ja tilakeskus tekivät lisäselvityksiä kaupungin kiinteistöistä ja tarkastivat myös yhden heille ehdotetun yksityisen tilan. Yksityinen tila ei täyttänyt kaupungin vaatimuksia, mutta kaupungin tiloista löytyi myös toinen mahdollinen sijoituspaikka salille. Salin käyttäjiltä tai paikallisilta ei pyydetty ehdotuksia mahdollisista tiloista, vaan selvittämisestä vastasivat kaupungin viranhaltijat ilman paikallistuntemusta ja tietoa mahdollisista sopivista yksityisistä tiloista. Lautakunta kuitenkin päätti, että lisäselvitysten jälkeen asiassa voidaan edetä.

Asiaa ei auta, että päätöksiä tekevät ovat neljänkymmenen kilometrin päässä ja kyläläisille tuntemattomia.

Seniorien kuntosalin tilojen selvittämisessä näkyy hyvin, että demokratian toteutumisen näkökulmasta systemaattisen kuulemisen puuttuminen on ongelmallista ja eriarvoisuutta luovaa – eikä se välttämättä johda parhaaseen lopputulokseen. Asiaa ilmeisen vastahakoisesti selvittävä liikuntapalvelut oli saanut yhteydenottoja joistain mahdollisista tiloista, mutta ei kuitenkaan aktiivisesti kysynyt paikallisilta vaihtoehtoisista tiloista. Tämä luo eriarvoisia osallistumismahdollisuuksia, sillä kuulemisen sattumanvaraisuus ei johda puhtaaseen satunnaisuuteen: siis siihen, että aivan kuka tahansa tulisi yhtä suurella todennäköisyydellä kuulluksi. Sen sijaan se johtaa usein systematiikkaan, jossa kuulluksi tulevat ne, joilla on riittävästi sosiaalista ja kulttuurista pääomaa puhetilan ottamiseen. He tietävät, keneen ottaa yhteyttä ja kuinka argumentoida kantansa uskottavasti, kuinka kunnallinen päätöksenteko toimii ja ennen kaikkea, että asioihin voi vaikuttaa, vaikkei heidän mielipidettään ole kysytty. He eivät kuitenkaan välttämättä tunne kaikkia potentiaalisia tiloja, joihin kuntosali voitaisiin sijoittaa. Väitän, että valtaosa paikallisista eläkeläisistä ei tiennyt, mihin ottaa yhteyttä tai uskonut, että heidän mielipiteellään olisi paikan valinnassa mitään merkitystä. Asiaa ei auta, että päätöksiä tekevät ovat neljänkymmenen kilometrin päässä ja kyläläisille tuntemattomia.

Demokratian toteutumisen näkökulmasta systemaattisen kuulemisen puuttuminen on ongelmallista ja eriarvoisuutta luovaa – eikä se välttämättä johda parhaaseen lopputulokseen.

Vaikka tietoa mahdollisista tiloista ei kerätty alueen asukkailta, liikuntapalvelut toteutti salin käyttäjille strukturoidun kyselyn, jonka tulosten perusteella uusi paikka päätettäisiin. Kyselyyn pystyi vastaamaan verkossa ja lisäksi seniorien kuntosalille, kylän toiselle julkiselle kuntosalille ja kylässä toimivalle kaupungin palvelupisteelle toimitettiin paperisia kyselylomakkeita, jotka tosin loppuivat kesken. Vaihtoehtoja oli tässä vaiheessa kolme: entinen valtuustosali, jäähallin pukukoppi ja kylän toinen kuntosali, jonka omia tiloja jouduttaisiin pienentämään, jos seniorien sali muuttaisi sinne. Kysely toteutettiin niin, että vastaajan oli valittava näiden kolmen vaihtoehdon väliltä. Tässäkään vaiheessa käyttäjät eivät voineet ehdottaa muita tiloja. Kyselyyn vastasi lähes 200 asukasta ja kolme neljäsosaa vastaajista kannatti valtuustosalia sijoituspaikaksi. Oli ilmeistä, että salin käyttäjien mielestä valtuustosali oli kolmesta vaihtoehdosta vähiten huono.

Osallistamista ilman vaikuttamismahdollisuuksia

Kaupungin toteuttama kysely on oppikirjaesimerkki julkishallinon harjoittamasta osallistamisesta näennäisdemokratian toimintatapana. Kyselyn toteuttaminen hallinnon tarpeista käsin, kolmen valmiiksi määrätyn vaihtoehdon puitteissa osoitti, miten kaupungin viranhaltijoiden asiantuntijuutta kyseenalaistavaa kuntalaisten tietoa rajataan systemaattisesti pois päätöksenteosta. Kun kysely oli toteutettu, voitiin sanoa, että kaupunkimaaseudun asukkaita kuultiin, vaikka se tapahtuikin viranhaltijoiden sanelemilla ehdoilla, eikä siten uhannut heidän intressiään. Osallisuuden toteutuminen kuitenkin edellyttää sitä, että kuntalaisilla on todellinen mahdollisuus vaikuttaa asioihinsa: pelkkä osallistuminen ei riitä, jos sen mukana ei tule aitoja vaikuttamismahdollisuuksia.

Liikuntapalveluiden johtaja jalkautui kylällä järjestettyyn asukasiltaan esittelemään kyselyn tulokset ja ilmoitti kuntosalin käyttäjille, että sali muuttaa valtuustosaliin heti, kun nykyinen tila poistuu käytöstä. Paikalla olleet salin käyttäjät ja kyläläiset yrittivät kyseenalaistaa päätöstä ja ehdottaa parempia tiloja, mutta kritiikki sivuutettiin vetoamalla siihen, että käyttäjät itse äänestivät valtuustosalin parhaaksi paikaksi kuntosalille. Asia oli päätetty.

Seniorien kuntosalin esimerkissä näkyy hyvin se, että osallistaminen on aina vallankäyttöä, jolla tuetaan tietynlaisia osallistumisen tapoja, jolloin muut vaikuttamistavat voidaan sivuuttaa ja nähdä jopa haitallisina. Ketkä silloin jäävät jalkoihin? Väitän, että samat ihmiset, jotka muutenkin jäävät helposti kunnallisessa päätöksenteossa kuulematta. Kun systemaattisia kuulemisen kanavia ei ole, kuulluksi tulevat korkeasti koulutetut, keskiluokkaisesta taustasta tulevat, kulttuurista ja sosiaalista pääomaa omaavat kuntalaiset.

Osallisuus ei kuitenkaan ole asia, jonka reunaehdot voidaan määritellä ylhäältäpäin. Se ei synny vain mahdollisuudesta osallistua, vaan aivan yhtä olennainen osa sitä on kokemus kuulumisesta.

Kaupunki, jossa seniorien kuntosalin paikasta kamppailtiin, on maaseutuohjelmassaan linjannut, että sen tavoitteena on osallistuva kaupunkimaaseutu. Kaupunkimaaseudun asukkaana huomaan usein pohtivani, miten osallistumista konkreettisesti tuetaan, ettei se jäisi kauniiksi ideaaliksi. Miten voimme käynnistää rakentavan vuoropuhelun kunnan ja maaseudun asukkaiden välille? Tällä hetkellä me maaseutualueilla asuvat olemme usein keskuskaupungin yksisuuntaisen tiedottamisen kohteina, joiden osallistamisesta ja aktivoinnista kirjoitetaan suunnitelmissa. Täällä asuvana en tunnista tätä viranhaltijoiden maalailemaa kuvaa passiivisista, omista asioistaan välinpitämättömistä ja osallistumishaluttomista maalaisista. Ilmeisesti kaupungissa ajatellaan, että osallistumme väärissä paikoissa ja väärillä tavoilla. Osallisuus ei kuitenkaan ole asia, jonka reunaehdot voidaan määritellä ylhäältäpäin. Se ei synny vain mahdollisuudesta osallistua, vaan aivan yhtä olennainen osa sitä on kokemus kuulumisesta. Kuntaliitoksen myötä monet alueen asukkaat ovat kokeneet päätöksenteon luisuneen heidän ulottumattomiinsa. Tunnelmia kuvaa hyvin se, että keskuskaupunkiin viitataan kyläläisten puheissa jopa valloittajana. Näen jo nyt merkkejä siitä, että osallisuuden sijaan suhdetta keskuskaupunkiin on alkanut määrittää kokemus osattomuudesta ja jopa vieraantumisesta. Osallisuus ei ole pysyvät tila ja se voi kadota, jos suhde keskuskaupunkiin ei ole demokraattinen.