Maaseutuseurailusta ruokaturvaan

Harmittavinta, mitä tienvarsilla on vastaan tullut, ovat autoilevan kansanosan tienvieriin syytämät elintarvikkeiden pakkausroskat. Muutaman kilometrin matkalta voi päätellä kolmioleipien muovikuorista, tuoremehupurkeista ja jugurttipikareista, millaista evästä maaseutumatkalla on nautittu, alumiinitölkkien sisällöstä puhumattakaan. Tuuli levittelee roskat pitkin peltoja ja työkoneet nostavat muovit ja juomatölkin raadot rehukuormaan. Sieltä ne päätyvät navetan ruokintapöydälle aiheuttaen terveyshaittoja eläimille. Loput keräämme me kyläläiset kevään tullen maaseutuseuran tienvarsien siivoustalkoissa.

Suomalaiset kauhistelevat maailman meriin kertyvän muoviroskan määrää ja mikromuoveja linnuissa ja vedenelävissä. Minä kauhistelen samaa tavaraa maalaismaisemassa. Mikä saa täysi-ikäisen kotimaan matkaajan paiskaamaan eväidensä syömäkelvottomat osat autonikkunasta paikallisten ihmisten riesaksi ja siivottavaksi pitkin pientareita? Jos ruuan hygieenisyyden voi päätellä sen kääreen määrästä, niin voi päätellä myös ympäristön arvostuksen roskan määrästä.

Tulipa siinä pientareita siivotessani mieleeni elintarvikkeiden huoltovarmuus. Suomalaisten ruuan varmuusvarasto on kauppojen ruokaterminaaleissa. Sinne ne täydentyvät Itämeren yli seilaavissa autolautoissa. Taannoiset tyhjät kaupan hyllyt osoittivat, että jauheliha ja vessapaperi ovat suomalaisen kriisiajan tärkeimmät asiat. Edessä voi olla toisenlainen kriisi. Ruuantuotantoon tarvittavien tuotantopanosten hinnat nousevat, työn hinta kallistuu, energia, polttoaineet sekä varaosat maksavat maltaita. Jos alkutuotannon kustannusten nousu jää ruuantuottajan kannettavaksi, kertoo se jostakin muustakin kuin ruokaketjun toimimattomuudesta.

Näkyyköhän se ensi kesänä myös tienvarsilla?