Yrittäjämäisen toimijan lupaus ja haaste maaseutuyhteisöjen kehittämisessä

Yrittäjyystutkijat Mauri Laukkanen ja Hannu Niittykangas kirjoittivat vuonna 2003 kuntien elinkeinojen kehittäjistä virtuaalisina yrittäjinä. Tällä he kuvasivat alullaan ollutta kuntatason kehittämisajattelun muutosta. Aiemmin uusia mahdollisuuksia aloitteellisesti tavoitteleva, tähän resursseja kokoava ja tarvittaessa riskejäkin ottava toimintatapa oli nähty lähinnä yksityisyrittäjille mahdollisena ja sopivana. Nyt se alettiin nähdä myös kunnan palkkaa nauttivien kehittäjien hyveenä.

Toivon pilkahduksia muutoksen virrassa

Maaseutuyhteisöjen oheneminen ja köyhtyminen näyttäytyy usein lähes vääjäämättömänä kehityksenä. Väestö, resurssit ja palvelut luistavat keskuksiin. Alueellisten ja paikallisten keskusten asemista taistellaan. Tällaisen muutoksen virtaa on vaikea kääntää, mutta ei se myöskään huuhtele tasaisesti kaikkia. Virrassa on suvantokohtia, joihin voidaan hakeutua, ja niitä voidaan myös luoda. Paljon on kiinni ihmisten neuvokkuudesta ja kyvystä löytää yksituumaisuutta.

Yhtä varmasti kuin muutoksen virrasta, kuulee paikallisia haasteita tutkittaessa puhetta aktiivisista toimijoista, jotka esimerkiksi vetävät kehittämishanketta, johtavat koulutusorganisaatiota tai pyörittävät yritystä tavalla, jota tuntuu osuvalta luonnehtia yrittäjämäiseksi. He panevat asioita tapahtumaan ja esimerkillään ylläpitävät toivoa.

Jännitteitä ja kitkaa

Toistuva havainto on myös se, että yrittäjämäiseen toimintaan kietoutuu haasteita, jännitteitä ja kitkaa. Vaikka yrittäjämäisiä toimijoita ja suunnannäyttäjiä kipeästi kaivataan, he saattavat myös kohdata kritiikkiä ja vastustusta tai jäädä vaille riittävää yhteisön tukea ja hyväksyntää. Kuten Ruralia-instituutin johtaja Sami Kurki eräässä tilaisuudessa totesi, oma haasteensa kehittämisessä on saadaanko ”tulisieluisten” toimijoiden panostukset vankalle pohjalle yhteisössä. Miksi yrittäjämäinen toiminta ei aina kelpaakaan?

Yrittäjämäisillä toimijoilla voi olla kovin erilaisia tavoitteita, näkemyksiä, taustoja tai toimintatapoja, mutta heitä yhdistää kyky nähdä haasteissa uusia mahdollisuuksia, vahva halu panna toimeksi sekä tahto saada aikaan konkreettisia muutoksia joiden he uskovat koituvan laajemmin muidenkin kuin vain oman itsensä hyväksi. Muutoshalu ja ennakkoluuloton toimeen tarttuminen tarkoittavat usein myös sitä, että yrittäjämäiset toimijat erottuvat joukosta ja saavat näkyvyyttä yhteisöissä joissa he toimivat. Ja mitä pienempi tai koostumukseltaan yhdenmukaisempi yhteisö, sitä selkeämmin yrittäjämäinen ”toisin tekeminen” erottuu tai nousee valokeilaan. Kaikella erottuvalla taas on taipumus kerätä huomiota ja arviointia – ja niiden myötä myös arvostusta ja arvostelua.

Toisinaan kuulee lakonisen toteamuksen, että aina joku valittaa, eikä koskaan voi kaikkia miellyttää. Näinkin voi olla, mutta asiasta ei välttämättä selvitä olankohautuksella. Nurina voi yltyä aktiiviseksi ja määrätietoiseksi vastustamiseksi.

Intressiristiriita on yksi luontevan tuntuinen, vaikkakin kehittelyä vaativa selitys yrittäjämäisten toimijoiden kohtaamaan nihkeyteen. Vaikka johtotähtenä olisi yhteisön etu ja yhteisellä asialla oleminen, voi toiminta silti palvella tai uhata eri osapuolten intressejä eri tavoin, niin että ilman intressien sovittamista tyytymättömyys seuraa. Esimerkiksi matkailuyritys voi tuoda elinvoimaa ja työtä kylälle, mutta ei välttämättä palvele joidenkin kyläläisten intressiä pitää pellonpientareensa ja tonttinsa reunamat vapaana kuljeskelevista turisteista. Yrittäjien mukana ollessa herää myös helposti epäilys että yksityinen osapuoli hyötyy liikaa. Kuten ”Kyläkaupan kuolema ja eloonjääminen” -väitöskirjan tekijä Niilo Home aikanaan havaitsi, kauppiaan lomamatka tai vaimon uusi turkki saattoi johtaa siihen, että kyläläiset alkoivat asioida keskustan marketeissa.

Ohipuhuntaa ja ymmärtämisen vaikeutta

Intressejä on hyvin monenlaisia – eikä suinkaan vain rahassa tai materiassa laskettavia. Ne voivat määrittyä ihmisten erilaisten subjektiivisten kokemusten kautta ja objektiivisiksi ajateltuinakin niitä on yhtä kaikki tulkittava. Eikä itsestään selvää ole edes se, mikä kulloinkin lopulta nähdään paikkakunnan tai alueen yhteisen edun mukaisena.

Osapuolten näkökulmat vaihtelevat myös kulloisenkin toimijaposition ja toimintakentän mukaan. Joillekin keskiössä on oma tai läheisten palvelutarve, yrityksen toimintaedellytykset tai kunnan kulujen karsiminen. Toiset taas suuntaavat katseensa paikallis- ja aluetalouksien, yhteisöjen ja ekosysteemien kehityskulkuihin ja mahdollisuuksiin. Ja edelleen, joillekin tärkeintä on toiminta, joka suoraan ja näkyvästi hyödyttää nimenomaan paikallisia tarpeita. Toiset taas haluavat panostaa toimintaan, joka palvelee laajempia tarpeita ja jonka paikalliset hyödyt syntyvät epäsuorasti ja ovat siten vaikeampia havaita ja hahmottaa. Ohipuhunta ei ole yllättävää, eikä kokemus siitä, että toiset eivät kykene ymmärtämään omia näkökantoja.

Yrittäjämäisten toimijoiden kuulee usein tarjoavan monenlaisia selityksiä kohtaamalleen vastustamiselle tai tuen puutteelle; näissä voivat yhdistyä kateus, kuulematta tai ulkopuolelle jättäminen, ja toisinaan myös havainto siitä että vastustamisesta sinänsä voi muodostua joillekin mahdollisuus vaikuttamisen ja oman pystyvyyden näyttämiseen. Vastustamiselle esitetyt perustelut taas kuulostavat usein varsin toisenlaisilta. Niissä saatetaan vedota toiminnan aiheuttamiin haittoihin, riskeihin tai tasapuolisuuden vaarantumiseen. Varsinkin jos innovatiiviseen hankkeeseen tarvittaisiin mukaan verorahoja, voi avainargumentiksi nousta se, että ei tähän voida panostaa kun niin moni muukin asia on kohentamista vailla.

Oma lukunsa on itsestään selvinä pidettyihin oletuksiin nojaaminen. Esimerkiksi ammatillisten koulutuspaikkojen leikkaamisesta ja koulutuksen keskittämisestä päätettäessä on vedottu siihen, että väestöpohjan ohennuttua koulutukselle ei ole kysyntää. Paikallisella tasollakin helposti nojataan samaa oletukseen ja ajatellaan, että koulutuksen järjestämisen ainoa idea on vastata paikallisiin tarpeisiin, kuten taata alueen yrityksille työvoimaa ja vanhemmille mahdollisuus saada lapsensa käymään koulua turvallisesti kotoa käsin. Paikallisiin tarpeisiin suoraan vastaaminen on tietysti tärkeää, mutta ei välttämättä se ainoa mahdollisuus koulutuksen strategiseen kehittämiseen. Vuoden 2017 nuorisobarometrin lisäotoksen tulos on tässä valossa hyvin kiinnostava. Sen mukaan harvaanasutuillakaan alueilla ”Etäisyys oppilaitokseen ei myöskään vaikuta paljoakaan nuoren koulutusalan valintaan, vaan sitä ohjaa eniten itseä kiinnostava ala”. Ammatillisen koulutuksen ja sen linjojen kehittäminen voikin myös nojata valtakunnallisten trendien ja omaa kuntaa, tai jopa valtakuntaa, laajemman kysynnän hyödyntämiseen. Esimerkkejä tällaisten mahdollisuuksien hyödyntämisestä on, mutta sitä yrittäjämäistä toimintaa niissäkin on tarvittu.

Integroimisen haaste?

Yrittäjämäiset toimijat avaavat, koettelevat ja myös toteuttavat mahdollisuuksia. Epäilyn, ja vastustuksenkin, voidaan ajatella kuuluvan asiaan – mutta entä jos sen myötä menetetään jotain yhteisön kannalta aidosti arvokasta? Muutoskestävyyden kannalta yrittäjämäiset toimijat ovat tärkeä resurssi, jota pitäisi osata tukea ja hyödyntää. Sen yhteisöllistä pohjaa olisi myös osattava tarvittaessa vankentaa ja esimerkiksi neuvotellen kytkeä muihin yhteisössä kannatusta saaviin päämääriin. Tämä näkökohta on tärkeä pitää kehittämistyössä esillä, vaikka yrittäjämäisen toiminnan edistäminen, ja sen yhteisöllinen integrointi, ei helppoa tai yksinkertaista olekaan.